keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Hymy hipii eläväksi, - runoja.

katsomalla perhosten leikkiä
saman koivun ympärillä.
Sanoitta, mutta ei eleittä
ne lentelevät tietoisesti.

Minä juurrutan oloani tuttuun maahan
olen tietoisesti olematon
alkumetreillä vasta
elämäni alkupäässä.

En osaa olla
en.


Kuulen kuulemattomia sanoja
näen lukea rivienvälit
kauniisti soivat kirjaimet
eivät minulle, eivät oikeasti.
On raskasta kasata pöytähopeita
muille näytille.

Eivät ne opi
eivät kirjoita
eivät laula minulle.

Ne ilkkuvat laatikossa
hymyilevät minulle.

Hyvä että edes ne.


Hymy hiipii eläväksi
jos tietäisivät minut
olisiko tulijoita ovelle asti
nyt ei kukaan koputa

eivät he välitä
ei.


Kaappikellolla on sielu
se tikittää ja nakuttaa
en olekaan yksin.

En omista sitä
kuvittelen sen olevaksi
kuten itsenikin.



-eh-

lauantai 13. toukokuuta 2017

Suru kohtaa sanoissa

tuntematta ihmistä itseään
tunnen surullisuutta
luin lähdöstä lopullisesta
avoimet ovet suljettiin.

Avaamattomia kansia
monia kirjoja lukemattomia

Hän on poissa.


Seurasin hänen tekstejään
erilaisiin maailmoihin
muutamia viestejä vaihdeltiin
hiukan kuin tuntisimme
vain hiukan

Nyt vaikeni lauseet
kirjaimet ja sanat
ne menettivät ystävän

Ei suru kysy saako tulla kylään
se tulee kun on aika
se jättää viestinsä puolisolle
omaisille, tuttaville, ystäville

surun sanat ovat kyynelten kastamat
viimeiset sanat.


Ullan muistolle muutamia pieniä sanoja
sanoja joita hän rakasti kirjoina, ne olisivat erilaiset
minun sanani ovat vain tuulen henkäys aavalla ulapalla

Ullan luetut kirjat, Ullan muistolle.


torstai 4. toukokuuta 2017

Jos minä vaikenen ( runoja)

olisiko hiljaisuus ystävä vai vihollinen
entä sateen jälkeinen tuoksu
joka nurmikolla hetken viivähtää
onko se minun ajatusteni lähde

Jos minä vaikenen
jääkö sanojen merkitys eloon
tummuvaan iltaan hellimään nukkuvaa

jääkö kukaan kaipaamaan pilkkuja
sanojen vääriä muotoja

Jos minä vaikenen
ovat muurini kasvaneet umpeen
maasta taivaaseen
loputtomille uomille poluiksi
joissa vilisevät unohdetut kirjaimet

....................................................

kivetyksellä aamu leikki varjoilla
askeleen jäljessä tulen minä
lapsista pienin

----------------------------------------

Jos minä vaikenen
ole sinä minun ääneni
kerro kaikille iloni
elämäni matka

Jos minä vaikenen
kerro että kaipasin
joka päivä

kuihdun kilpaa auringon kanssa
mataliin multiin

siellä minä aina soitan huiluani
melodioista syvintä




Runoja EH

tiistai 2. toukokuuta 2017

Sateen tuomaa -runoja

Pöly haihtuu, se katoaa tuuleen
kasvoilla hymyttömyys.

Virheetön iho huokuu kuolemaa
sateen alakulo ottaa syliinsä
helliäkseen veneessä olijaa.


Ei ole päivässä valoa
ei sydänten tulilla huutajia
itkijät ovat pukeutuneet mustaan.


Kaiku korvaa sanat
väsymys on taivaltanut jo kauan
ei se vielä ole perillä

ei se vielä ole luovuttanut
otettaan minusta
varteni on jo heikko.


------------------------------

Alun ilosta jäi kumpuavat haudat
ne täyttyvät yksitellen, mutta piripintaan

käteni on puristuksissa
jalkani tunnottomat

näkisit pääni sisälle
se kaaos on mennyttä
nyt soivat pimeät urut.

.....................................


Tyhjä on arkkuni sisin
poissa kantajat

minä laskeudun siivilleni
unien maailmaan
jäädäkseni olemaan
valona
joka ei pala


Mikä vaivaa taiteilijaa
onnen kannel on rikki
sydän täynnä kylmää

askel on jättävä painumia
sieluun asti.



-eh-

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Berliinin päärautatieasema, hetki elämästä.

Kylmä, tähän käy veto missä istun. Löysin penkin jossa voin rauhassa odotella muita, en pysty liikkumaan. Maha kramppaa joka askeleella, oksenteluni herättää jo huomiota. En ole kännissä, toivon että olisin, se olisi helpompaa. Krapulakin menee ohi, tämä ei. Ihmettelen miten pääsin tänne asti.

Aamuni alkoi jo kello 4, hiestä märkänä. Mahani kramppasi niin etten saanut henkeä. Olo oli hirveä. Silmissä  vilisi eletty elämä. Perheeni nukkui samassa  hotellihuoneessa. Joudunko lähtemään matkalle jolta ei ole paluuta. Onko tämä nyt tässä. Sillä tiedän, että voimakkaat ylämahakivut kuten minulla nyt oli, voivat kieliä sydäninfarktista. Suvussani ei mikään ole pyhää, kaikkea löytyy. Saisinko sydäninfarktin, sitäkö tämä nyt on. Tavallinen aika infarktille, aamuyö. Pahempi olo kuin umpisuolen tulehduksessa.  Horkka lyö täysillä ja lopulta kun heräsin nukutuksesta, lääkäri sanoi että leikattiin viime tipassa. Se olisi kohta puhjennut. Oli kuulemma ollut valtava ja tosi pahasti tulehtunut.

Entä nyt? Jäänkö tähän. Ajatukset laukkasivat eteenpäin ja taaksepäin ryminällä. Rauhoitin itseni, hengittelin rauhallisesti. Mittasin pulssini, ainakin se on säännöllinen. Kylmänhiki kasteli yövaatteet. Mietin, jahas sitä on soitettava ambulanssi, nyt ei ole kaikki kunnossa. En tehnyt niin. Oloa kesti muutaman minuutin. Se oli pitkä pariminuuttinen, mutta pahin helpotti hiljakseen.

Olin ja ihmettelin, kello soi seitsemältä ja oli aika nousta ylös. Olo oli siedettävä. Ei kramppia mutta koko maha hellänä. Väsyttää ihan sairaasti. Ei pysty edes ajattelemaan että pitää  lähteä aamupalalle. No lähdimme kuitenkin ja sain syötyäkin hiukan. Normaalit kuviot ja adios hotelli, mun on jatkettava matkaa. Tulin passia uusimaan Berliiniin. Se menee kohta vanhaksi.

Kävely metroon, kävely bussille ja kävely suurlähetystöön. Hiki virtasi jo satasella. Roppa veti hissukseen koukkuun enemmmän kuin suoraksi. Paperihommat lähetystössä ja takaisin samat kuviot. Kävelyä ja kävelyä, istuminen auttaa. Mutta silloin en pääse eteenpäin. Juna lähtee kotiin vasta illalla. Apua, ja kello vasta 11 päivällä. Tämä on pitkä päivä, tiesin sen jo.

Pääsin kuin pääsinkin juna-asemalle. Kello on kohta kuusi illalla. Pitkä päivä takana. Minä vietin sen lähinnä istumalla. Muut menivät menojaan. Minä odottelin ja toivoin että olisin pian kotona. Katselin ihmisiä, kiirettä.

Näin miehen joka roskiksesta kaivoi jonkun valkoisen rätin ja pesi kasvonsa sillä. Näin kun hän kaivoi roskista lisää löytääkseen jotain syömistä. Unohdin kipuni. Aloin kaivamaan kassiani sillä voisin edes tarjota lämpimän aterian tuolle asunnottomalle. Heitä näkee Berliinissä ihan tarpeeksi, kaikkialla jos vaan haluat heitä nähdä. Mutta tämä oli jotenkin niin surullista. Ja siksi päätin edes hiukan auttaa.

Hän hävisi johonkin sillä välillä kun etsin rahaa. Kipuni ei hävinnyt mihinkään. Oli kylmä. Lähdimme omalle raiteelle. Alas ja vielä kerran alas. Ylös ja alas sitä oli nyt tämä reissu. Raiteilta toiselle raiteille. Hissillä ylös ja alas. Jos en mennyt ylös tai alas, olin kippurassa ja katselin maahan, onneksi en nähnyt ihmisten kasvoja. Tosin ei Berliinissä kukaan mitään näe. Ei kiinnitetä huomiota miten olet tai mikä olet. Ei ainakaan meihin tavallisiin ihmisiin. Kyllä julkkikset näkyvät.

Siellä hän oli, asunnoton. Joi roskiksesta löytämäänsä mehua. Likainen hahmo. Lähdin peräänsä.
Ojensin hänelle rahat, hän katsoi minua silmiin, nuorehko mies. Silmät eivät olleet alkoholistin, vaan kovia kokeneen ihmisen. Hän oli hämmästynyt, näin sen, ihmetteli varmasti miksi annoin hänelle rahaa. Minulle tuli edes hetken hyväolo. Saat lämpimän ruuan, sanoin. Pieni apu, mutta toivoin että hetkeksi auttaisi. Hän sanoi kiitos englanniksi, siitä tiesin ei muut auta kuin turistit. Surullista. He kuuluvat katukuvaan, he ovat normaalia, minulle eivät ole. Eivät tule koskaan olemaan.

Kun näin tuon asunnottoman,  mietin entä hänen kipunsa, vaivansa. On se helkatti jos en kestä omiani.
Näin ihmisten erilaisuuden, heidän yltäkyllisyyden, heidän hädän, heidän anovat katseet. Heidän ilon löytäessään tyhjän panttipullon, näin heidän uudet kalliit vaatteet, kädet täynnä ostoskasseja muotiliikkeistä, näin risaisia matkalaukkuja, kuluneita vaatteita, likaisia ihmisiä, meinasin saada astmakohtauksen erään daamin parfyymipilvestä, näin taas jälleen kaikkea mahdollista. Ja ihmisiä kaikkialta, se puheensorina. Kuulin suomeakin, en ole ainoa täällä.


Kotona viisi tuntia myöhemmin.  Junassa en jaksanut enää katsella ihmisiä. Mutta kuulin heidät kyllä. Matkalla täysi talvi, lunta satoi, kesärenkaat. Moottoritie sula, onneksi. Suola.Vuorten kautta emme ajaneet, piti kiertää.

Lopetin ottamasta uutta nivelpsorilääkettä. Sanokoon lääkäri mitä hyvänsä. En ole
koekaniini yhtään päivää enää. Seuraava lääke on biologinen, no näin hän sanoi viimeksikin kun sain eräästä solumyrkystä allergisen reaktion. Nämä pariviikkoa ovat olleet pisimmmät pariviikkoa tämän uuden lääkkeen kanssa. Nuo helkatinmoiset sivuvaikutukset vievät hengen ja ne vaan muuttuneet pahemmiksi.  Ja ne alkoivat heti yhden tabletin jälkeen.Itse sairaus ei niinkään ole muttunut mihinkään, lääkettä olisi seuraavaksi pitänyt ottaa enemmän, vieläkin enemmän. Ja sanottiin että kyllä ne sivuoireet häviävät kun lääkettä vaan jatkaa. Ei kykene, roppa ei kestä.

Tänä aamuna heräsin. Ei koske mahaan, ei oksennuta,  ei ole kramppeja, ei ole mitään. Aivan hyvä olo. Voiko olla liian hyvä olo? Vai onko tämä normaali olo jo hyvää oloa. Nämä pikkuvaivat joita on, niitä ei enää huomaa. Niiden kanssa voi elää. Ja pitää elää, näin se on. Minulla on 5 eri diagnoosia, erilaisia sairauksia. Osa haittaa jokapäiväistä elämää, osa roikkuu mukana piruuttaan, muistuttamassa että olen ihminen, en kone. Osaan otan lääkkeitä säännöllisesti, osaan kokeillaan mikä sopii ja mikä ei. Pikkujuttuja kuitenkin, sairauteni, moneen muuhun verrattuna. Sen muistan, en unohda.


On hyvä olla kotona. Käymme Berliinissä aika usein, aina se jaksaa sykähdyttää. Mutta en halua asua siellä. Nämä parinpäivän pyrähdykset ovat ok.

Katselen vuoria ikkunastani, ja olo on  mahtava!




perjantai 14. huhtikuuta 2017

Lars Kepler Kaniininmetsästäjä




 Tammi kustantamo, 2017, oma ostos. Kuva Tammi.


 
Olen lukenut kaikki tämän nimimerkin takana ilmestyneet kirjat joten tämän uuden jättäminen joukosta pois ei olisi ollut edes mahdollista. Joten mielenkiinnolla tartuin kirjaan ja melkein siltä istumalta tämän luinkin.

Tykkäsin juonen kulusta siitä kuinka kirjailijat pitävät lukijaa otteessaan eikä lopputuloksesta ollut heti kättelyssä viitteitä. Ja ovela loppu olikin.

Kirja herätti itsessäni myös inhoa sillä on aiheita joista en tykkää. Se miten kirjailija näitä inhottaviakin aiheita käsittelee ja miten lukija ne "kokee" on kirjailijan taitoa. Ja tässä kirjassa kaikki kirjan kohtaukset myös ne inhottavat tulivat kyllä suorastaan voimalla esiin. Taidokasta kirjoittamista.  Pirullinen juoni!

Henkilökuvaukset ovat mielestäni iso osuus kirjasta. Sillä jos jokin hahmo on liian korostettu, pinnallinen tai luotaan työntävä jää minulta se kirja lukematta. "Totuuden" mukaisesti kun kuvaa, saa ainakin minun mielenkiintoni pysymään kirjassa loppun asti. Ei siis liikaa mässäilyä jonkun määrätyn hahmon lunteenpiirteillä. Eikä väkisin kirjoitetun makua ollut tässä kirjassa.

Kirjan eräät kohtaukset olivat todella voimakkaasti kuvattuja.  En jättäisi kirjaa lukematta mistään hinnasta mutta en myöskään lukisi sitä uudelleen. Kuten tein aikaisempien kirjojen kohdalla. Tämä ei ollut niin sävähdyttävä tai ehkä juuri tuo väkivallalla mässäily oli minulle tällä kertaa liikaa ja  koska väkivaltaa ja julmuuksia on ihan elävässä elämässäkin tarpeeksi alkavat ne jo kirjassa/ kirjoissa tympimään. Kaikkea kohtuudella se menettelee vielä.

Juoni vei mukanaan ja luin kirjan loppuun asti, joka rivin. Se jo saavutus. Sillä on paljon kirjoja joita hyväksi sanotaan jäänyt kesken. Kuten tapani on, en paljasta kirjan juonta tämän enempää vaan sanon mielipiteeni näin kirjasta.


Kirjan esittely. Takakansi.

 
"Lars Kepler

Kaniininmetsästäjä

Joona Linnan kiihkeästi odotettu paluu!
Pirullisen jännittävistä rikosromaaneista tunnettu Lars Kepler lisää kierroksia. Rikoskomisario Joona Linnasta kertovan sarjan kuudes osa on skandidekkarin huippu.
Ulkoministeri teloitetaan kodissaan Djursholmilla, mutta julkisuudessa asia hyssytellään hiljaiseksi. Liikkeellä on julma murhaaja, jota epäillään terroristiksi. Ja kohta hän iskee uudelleen. Turvallisuuspoliisi janoaa entisen komisarion Joona Linnan apua murhaajan pysäyttämiseksi. Istuttuaan kaksi vuotta vankilassa Joona Linna saakin tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Piinaava jahti alkaa, mutta kuka metsästää ketä?

Kaniininmetsästäjän uhreja näyttää yhdistävän vain yksi asia. Karmiva loru kymmenestä kanista. " Lähde Tammi

Kannattaa lukea ! Omat pisteet 4/5.





tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kerro minulle auringosta- runojani

kerro kuumista öistä
sateen jälkeisistä tuuliajoista
menneistä iloista
viinin huurteisista kaarisilloista

kerro


jätä vapaaksi ymmärrykselle väliviivat
anna aikaa tallentaa kuutamo

sillä minä hidastelen
eilisen muistoissa
auringon paahteessa

------------------------------

ehkä vielä on aikaa hyvästeille
kun aurinko nousee
vielä on aikaa hyväilyille
kun aurinko laskee

kerroksissa soi hämärä
savuiset tuulet tuovat painostavaa ilmaa

ihollani kimmeltää yö


--------------------------------

rakennuksen seinissä kädet hapuilevat väriä
harmaa piirtää keltaiselle kaaret
ainoat sinä yönä

silmissä pelästynyt katse
rapisevat pussit pullojen suojina

elämä koukuttaa
aurinko laskee
vuoret haihtuvat ilmaan



-----------------------------------

et kertonut sen voimasta
palavista käsistä
kuumista huulista
et kertonut että palan

elämästä




no copy.!  Runot EH


perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kuuntelen tuulta runojani

se soi yhä vahvemmin korvissani
herkillä kuuloluiden nupuilla
vasta puhkeavat kukkaan
uuden kesän tullessa


Vanha vuosi repi tärykalvojani
ohuita seittejä jakoi poluiksi
kivettyneiksi kulkea
tämän ontuvan ihmispolon

Ehkä tänään
kuulen myös lintujen laulua
lumihanget ovat kimalteisia
näen ne silmilläni
jotka tähyilevät taivaalle
 etsiäkseen hattaroita
joita en vielä kuule

-------------------


aurinko maalaa kultajyviä ikkunoilleni
tihrustan niitä kyynelten läpi

en minä ikävästä itke
roskia keräävät pitkät ripset
ne jotka synnyttäessäni hävisivät

pauhaa meri
pauhaa tuuli

olen iloinen
saan ne vielä iholleni kruunuksi


--------------------------------


muistatko äiti kun kuljimme peräkanaa lyhtypylväinen välejä
pelleilit äitisi kanssa
minä loittonin kauemmaksi
en kuulunut samaan perheeseen

Mutta nyt
ne pylväät ovat poissa
nauru raikuu vielä
eikä taida unohtuakaan
kuin vasta sitten kun kuuloni menetän
tai en muista mikä se oli



Runot omiani EH no copy!

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Surun tie -runokirjani



Kirjan kansi on pieni mutta kyllä siitä jotain näkee.

 Tein äitini kuoleman jälkeen runoja lähes päivittäin pöytälaatikkoon, tunteistani, miltä juuri sinä päivänä olo tuntui ja nyt oli aika täysi jotta voin ne laittaa näkyville.

Kun kuolema on tuoreena, ei kaikkia runoja voi esittää julkisesti, se sattuu. Aika auttaa ja haalistaa surun elämään kuuluvaksi.

Kun Mediapinnalla oli tämä hieno runokirja tarjous, päätin suruni pukea kansiin ja sen heille lähetin, ja tässä on tulos.

Olen ollut saattohoitajana monia vuosia ja kun kirjoitin näitä runoja, he kaikki vilisivät myös muistoissani. Suru toi heidätkin näkyville.

Surun jokainen tuntee erilailla, minä koin sen näin kuten kirjan runot ovat. Osan jätin pois, ne kaikista herkimmät. Ne jäävät olemaan vain minulle äidistäni.

Olisin toki voinut kirjoittaaa paremmin, aina voi kirjoitta paremmin. Olisin voinut tehdä erilailla mutta tein näin. Ehkä siellä on virheitä, tai sanat eivät soinnu yhteen, ovat hankalia, eivät ole hyviä runoja, ehkä eivät. Mutta ovat minun suruni.

Olisin voinut tehdä hyviä runoja, en osaa. Mutta kirjoitin omaa suruani, ei ne sanat kysele voiko ne niin olla vai ei, ne ovat osa surua. Osa minua, elämääni kokonaisen vuoden.

Toivon että tämä pieni runokirjanen antaa voimaa heille jotka suruissaan matkaavat eteenpäin, ette ole koskaan yksin.
Suru on aina läsnä tavalla tai toisella, eikä se kysele lupaa tulla kylään.

Kirjaa saa ostaa Mediapinnasta.





Puristava ote
kylmillä sormilla
Tunsin hiussuoniston katkeavan
sieluni sopukoissa jäät sinkoilivat
kaiken tuhoten

Mihin katosivat helmikuiset
hohtavat hanget
Auringon hellimät talventörröttäjät

Mihin hävisivät tähdet
mihin luovuuteni helmet

Veit myös kirjaimet
vääristit värini

Mitä sain tilalle
kuristavan otteen



---------------------------------


 
Kuljen ja katson
rikki revittyjä seiniä
tapetin keltaista pintaa

Talon seinustalla itkee tuuli
varjoja luovat harmaat pilvet

Loputonta vaikerrusta
kaivolla soi menneisyys


Tässä muutama runo kirjasta. Aiheena raskas mutta koskettava.


 





lauantai 25. helmikuuta 2017

Ikimetsien sydänmailla Mikko Kamula




Ikimetsien sydänmailla, Mikko Kamula. Gummerus, 2017, oma ostos. Kuva Gummerus.


Tämä tuntui jo heti uutuuksien esittelyssä kiehtovalle. Sillä tykkään ihan hirveesti mytologiasta, mystiikasta ja kansanperinteistä. Joita tässä kirjassa olikin tarjolla.

Kirjan takakansi sanoo näin

"Äkkiä Heiska kavahti taaksepäin. Naisen selässä oli jotain kovaa ja kyhmyräistä. Hän tuijotti Heiskaa kaipaavasti mutta selvästi varuillaan, olkapäät jännittyneinä. Muistutti jälleen villiä kissaeläintä. Silloin Heiska ymmärsi. Nainen ei ollut ihminen."

Mitä tiedät suomalaisesta mytologiasta? Metsänhaltijoita, maahisia, jättiläisiä, noitia, tietäjiä ja nykyään jo lähes unohtuneita jumalia. Millaista elämä oikeasti oli keskiajalla? Entä jos vanhat myytit olisivatkin totta?

Ikimetsien sydänmailla aloittaa kuusiosaisen Metsän kansa -sarjan, joka kertoo Juko Rautaparran uudisraivaajaperheestä 1400-luvun Savossa. Vanhin poika Heiska haaveilee sankariteoista erämiehenä, Varpu odottaa kesällä järjestettäviä Ukon vakkajuhlia, ja Tenho on kiinnostunut tietäjien taioista ja metsän salaperäisistä olennoista. Kaikki tämä unohtuu, kun lappalaisnoidan nostattama karhu hyökkää perheen kimppuun. Kodinhaltija puolustaa omiaan, mutta kontio onnistuu silti viemään mukanaan vastasyntyneen Mielon. Juko Rautaparta vannoo kostoa."

Ja minun mielipidettäni kirjasta

Alkuun tuntui että en saa sitä otetta kirjasta kuin haluaisin. Ehkä odotukset olivat liian suuret. Kirja oli tarkkaa kirjoittamista, paneutumista tilanteisiin, asioihin, tapahtumiin.. Huomasi että kirjoittaja oli nähnyt vaivaa ottaessaan selvää taustoista, historiasta, myyteistä ja  osasi hyvin niitä soveltaa mukaansatempaavaksi tarinaksi asti. Käsikädessä kulki normaali elämä ja taruhahmot jotka olivat varmasti ennen muinoin totta heille jotka ne näkivät ja jotka heihin uskoivat.

Elämä oli raakaa ja raskasta 1400-luvun suomessa. Päähenkilöillä oli iloa ja surua. Kirja painottuikin heidän elämänsä ympärille. Määrättyihin tapahtumiin ja siihen miten ne koettiin. Jotkut nimet olivat hiukan ärsyttäviä. Hyvin oli ainakin sekoitettu taru ja tosielämä.


Ei kannata miettiä mikä kirja on, onko sen pääpaino historialla vai mytologialla vaan nauttia sen lukemisesta.  Mutta toivon että kirjoittaja pystyy pitämään tarinan hallussaan kaikkiin osiin joita on 6. Ei ole olenkaan helppo aihe kirjoittaa. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.

Annan kirjalla pisteitä 4/5. Kirja oli selkeä, tapahtumat etenivät järjestyksessä. Kannattaa lukea ehdottomasti.  Varsinainen kirjaarvio tämä ei ole, vaan minun omia mietteitäni siitä mitä kirja herätti minussa, miten itse sen koin.