keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Berliinin päärautatieasema, hetki elämästä.

Kylmä, tähän käy veto missä istun. Löysin penkin jossa voin rauhassa odotella muita, en pysty liikkumaan. Maha kramppaa joka askeleella, oksenteluni herättää jo huomiota. En ole kännissä, toivon että olisin, se olisi helpompaa. Krapulakin menee ohi, tämä ei. Ihmettelen miten pääsin tänne asti.

Aamuni alkoi jo kello 4, hiestä märkänä. Mahani kramppasi niin etten saanut henkeä. Olo oli hirveä. Silmissä  vilisi eletty elämä. Perheeni nukkui samassa  hotellihuoneessa. Joudunko lähtemään matkalle jolta ei ole paluuta. Onko tämä nyt tässä. Sillä tiedän, että voimakkaat ylämahakivut kuten minulla nyt oli, voivat kieliä sydäninfarktista. Suvussani ei mikään ole pyhää, kaikkea löytyy. Saisinko sydäninfarktin, sitäkö tämä nyt on. Tavallinen aika infarktille, aamuyö. Pahempi olo kuin umpisuolen tulehduksessa.  Horkka lyö täysillä ja lopulta kun heräsin nukutuksesta, lääkäri sanoi että leikattiin viime tipassa. Se olisi kohta puhjennut. Oli kuulemma ollut valtava ja tosi pahasti tulehtunut.

Entä nyt? Jäänkö tähän. Ajatukset laukkasivat eteenpäin ja taaksepäin ryminällä. Rauhoitin itseni, hengittelin rauhallisesti. Mittasin pulssini, ainakin se on säännöllinen. Kylmänhiki kasteli yövaatteet. Mietin, jahas sitä on soitettava ambulanssi, nyt ei ole kaikki kunnossa. En tehnyt niin. Oloa kesti muutaman minuutin. Se oli pitkä pariminuuttinen, mutta pahin helpotti hiljakseen.

Olin ja ihmettelin, kello soi seitsemältä ja oli aika nousta ylös. Olo oli siedettävä. Ei kramppia mutta koko maha hellänä. Väsyttää ihan sairaasti. Ei pysty edes ajattelemaan että pitää  lähteä aamupalalle. No lähdimme kuitenkin ja sain syötyäkin hiukan. Normaalit kuviot ja adios hotelli, mun on jatkettava matkaa. Tulin passia uusimaan Berliiniin. Se menee kohta vanhaksi.

Kävely metroon, kävely bussille ja kävely suurlähetystöön. Hiki virtasi jo satasella. Roppa veti hissukseen koukkuun enemmmän kuin suoraksi. Paperihommat lähetystössä ja takaisin samat kuviot. Kävelyä ja kävelyä, istuminen auttaa. Mutta silloin en pääse eteenpäin. Juna lähtee kotiin vasta illalla. Apua, ja kello vasta 11 päivällä. Tämä on pitkä päivä, tiesin sen jo.

Pääsin kuin pääsinkin juna-asemalle. Kello on kohta kuusi illalla. Pitkä päivä takana. Minä vietin sen lähinnä istumalla. Muut menivät menojaan. Minä odottelin ja toivoin että olisin pian kotona. Katselin ihmisiä, kiirettä.

Näin miehen joka roskiksesta kaivoi jonkun valkoisen rätin ja pesi kasvonsa sillä. Näin kun hän kaivoi roskista lisää löytääkseen jotain syömistä. Unohdin kipuni. Aloin kaivamaan kassiani sillä voisin edes tarjota lämpimän aterian tuolle asunnottomalle. Heitä näkee Berliinissä ihan tarpeeksi, kaikkialla jos vaan haluat heitä nähdä. Mutta tämä oli jotenkin niin surullista. Ja siksi päätin edes hiukan auttaa.

Hän hävisi johonkin sillä välillä kun etsin rahaa. Kipuni ei hävinnyt mihinkään. Oli kylmä. Lähdimme omalle raiteelle. Alas ja vielä kerran alas. Ylös ja alas sitä oli nyt tämä reissu. Raiteilta toiselle raiteille. Hissillä ylös ja alas. Jos en mennyt ylös tai alas, olin kippurassa ja katselin maahan, onneksi en nähnyt ihmisten kasvoja. Tosin ei Berliinissä kukaan mitään näe. Ei kiinnitetä huomiota miten olet tai mikä olet. Ei ainakaan meihin tavallisiin ihmisiin. Kyllä julkkikset näkyvät.

Siellä hän oli, asunnoton. Joi roskiksesta löytämäänsä mehua. Likainen hahmo. Lähdin peräänsä.
Ojensin hänelle rahat, hän katsoi minua silmiin, nuorehko mies. Silmät eivät olleet alkoholistin, vaan kovia kokeneen ihmisen. Hän oli hämmästynyt, näin sen, ihmetteli varmasti miksi annoin hänelle rahaa. Minulle tuli edes hetken hyväolo. Saat lämpimän ruuan, sanoin. Pieni apu, mutta toivoin että hetkeksi auttaisi. Hän sanoi kiitos englanniksi, siitä tiesin ei muut auta kuin turistit. Surullista. He kuuluvat katukuvaan, he ovat normaalia, minulle eivät ole. Eivät tule koskaan olemaan.

Kun näin tuon asunnottoman,  mietin entä hänen kipunsa, vaivansa. On se helkatti jos en kestä omiani.
Näin ihmisten erilaisuuden, heidän yltäkyllisyyden, heidän hädän, heidän anovat katseet. Heidän ilon löytäessään tyhjän panttipullon, näin heidän uudet kalliit vaatteet, kädet täynnä ostoskasseja muotiliikkeistä, näin risaisia matkalaukkuja, kuluneita vaatteita, likaisia ihmisiä, meinasin saada astmakohtauksen erään daamin parfyymipilvestä, näin taas jälleen kaikkea mahdollista. Ja ihmisiä kaikkialta, se puheensorina. Kuulin suomeakin, en ole ainoa täällä.


Kotona viisi tuntia myöhemmin.  Junassa en jaksanut enää katsella ihmisiä. Mutta kuulin heidät kyllä. Matkalla täysi talvi, lunta satoi, kesärenkaat. Moottoritie sula, onneksi. Suola.Vuorten kautta emme ajaneet, piti kiertää.

Lopetin ottamasta uutta nivelpsorilääkettä. Sanokoon lääkäri mitä hyvänsä. En ole
koekaniini yhtään päivää enää. Seuraava lääke on biologinen, no näin hän sanoi viimeksikin kun sain eräästä solumyrkystä allergisen reaktion. Nämä pariviikkoa ovat olleet pisimmmät pariviikkoa tämän uuden lääkkeen kanssa. Nuo helkatinmoiset sivuvaikutukset vievät hengen ja ne vaan muuttuneet pahemmiksi.  Ja ne alkoivat heti yhden tabletin jälkeen.Itse sairaus ei niinkään ole muttunut mihinkään, lääkettä olisi seuraavaksi pitänyt ottaa enemmän, vieläkin enemmän. Ja sanottiin että kyllä ne sivuoireet häviävät kun lääkettä vaan jatkaa. Ei kykene, roppa ei kestä.

Tänä aamuna heräsin. Ei koske mahaan, ei oksennuta,  ei ole kramppeja, ei ole mitään. Aivan hyvä olo. Voiko olla liian hyvä olo? Vai onko tämä normaali olo jo hyvää oloa. Nämä pikkuvaivat joita on, niitä ei enää huomaa. Niiden kanssa voi elää. Ja pitää elää, näin se on. Minulla on 5 eri diagnoosia, erilaisia sairauksia. Osa haittaa jokapäiväistä elämää, osa roikkuu mukana piruuttaan, muistuttamassa että olen ihminen, en kone. Osaan otan lääkkeitä säännöllisesti, osaan kokeillaan mikä sopii ja mikä ei. Pikkujuttuja kuitenkin, sairauteni, moneen muuhun verrattuna. Sen muistan, en unohda.


On hyvä olla kotona. Käymme Berliinissä aika usein, aina se jaksaa sykähdyttää. Mutta en halua asua siellä. Nämä parinpäivän pyrähdykset ovat ok.

Katselen vuoria ikkunastani, ja olo on  mahtava!




perjantai 14. huhtikuuta 2017

Lars Kepler Kaniininmetsästäjä




 Tammi kustantamo, 2017, oma ostos. Kuva Tammi.


 
Olen lukenut kaikki tämän nimimerkin takana ilmestyneet kirjat joten tämän uuden jättäminen joukosta pois ei olisi ollut edes mahdollista. Joten mielenkiinnolla tartuin kirjaan ja melkein siltä istumalta tämän luinkin.

Tykkäsin juonen kulusta siitä kuinka kirjailijat pitävät lukijaa otteessaan eikä lopputuloksesta ollut heti kättelyssä viitteitä. Ja ovela loppu olikin.

Kirja herätti itsessäni myös inhoa sillä on aiheita joista en tykkää. Se miten kirjailija näitä inhottaviakin aiheita käsittelee ja miten lukija ne "kokee" on kirjailijan taitoa. Ja tässä kirjassa kaikki kirjan kohtaukset myös ne inhottavat tulivat kyllä suorastaan voimalla esiin. Taidokasta kirjoittamista.  Pirullinen juoni!

Henkilökuvaukset ovat mielestäni iso osuus kirjasta. Sillä jos jokin hahmo on liian korostettu, pinnallinen tai luotaan työntävä jää minulta se kirja lukematta. "Totuuden" mukaisesti kun kuvaa, saa ainakin minun mielenkiintoni pysymään kirjassa loppun asti. Ei siis liikaa mässäilyä jonkun määrätyn hahmon lunteenpiirteillä. Eikä väkisin kirjoitetun makua ollut tässä kirjassa.

Kirjan eräät kohtaukset olivat todella voimakkaasti kuvattuja.  En jättäisi kirjaa lukematta mistään hinnasta mutta en myöskään lukisi sitä uudelleen. Kuten tein aikaisempien kirjojen kohdalla. Tämä ei ollut niin sävähdyttävä tai ehkä juuri tuo väkivallalla mässäily oli minulle tällä kertaa liikaa ja  koska väkivaltaa ja julmuuksia on ihan elävässä elämässäkin tarpeeksi alkavat ne jo kirjassa/ kirjoissa tympimään. Kaikkea kohtuudella se menettelee vielä.

Juoni vei mukanaan ja luin kirjan loppuun asti, joka rivin. Se jo saavutus. Sillä on paljon kirjoja joita hyväksi sanotaan jäänyt kesken. Kuten tapani on, en paljasta kirjan juonta tämän enempää vaan sanon mielipiteeni näin kirjasta.


Kirjan esittely. Takakansi.

 
"Lars Kepler

Kaniininmetsästäjä

Joona Linnan kiihkeästi odotettu paluu!
Pirullisen jännittävistä rikosromaaneista tunnettu Lars Kepler lisää kierroksia. Rikoskomisario Joona Linnasta kertovan sarjan kuudes osa on skandidekkarin huippu.
Ulkoministeri teloitetaan kodissaan Djursholmilla, mutta julkisuudessa asia hyssytellään hiljaiseksi. Liikkeellä on julma murhaaja, jota epäillään terroristiksi. Ja kohta hän iskee uudelleen. Turvallisuuspoliisi janoaa entisen komisarion Joona Linnan apua murhaajan pysäyttämiseksi. Istuttuaan kaksi vuotta vankilassa Joona Linna saakin tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Piinaava jahti alkaa, mutta kuka metsästää ketä?

Kaniininmetsästäjän uhreja näyttää yhdistävän vain yksi asia. Karmiva loru kymmenestä kanista. " Lähde Tammi

Kannattaa lukea ! Omat pisteet 4/5.





tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kerro minulle auringosta- runojani

kerro kuumista öistä
sateen jälkeisistä tuuliajoista
menneistä iloista
viinin huurteisista kaarisilloista

kerro


jätä vapaaksi ymmärrykselle väliviivat
anna aikaa tallentaa kuutamo

sillä minä hidastelen
eilisen muistoissa
auringon paahteessa

------------------------------

ehkä vielä on aikaa hyvästeille
kun aurinko nousee
vielä on aikaa hyväilyille
kun aurinko laskee

kerroksissa soi hämärä
savuiset tuulet tuovat painostavaa ilmaa

ihollani kimmeltää yö


--------------------------------

rakennuksen seinissä kädet hapuilevat väriä
harmaa piirtää keltaiselle kaaret
ainoat sinä yönä

silmissä pelästynyt katse
rapisevat pussit pullojen suojina

elämä koukuttaa
aurinko laskee
vuoret haihtuvat ilmaan



-----------------------------------

et kertonut sen voimasta
palavista käsistä
kuumista huulista
et kertonut että palan

elämästä




no copy.!  Runot EH


perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kuuntelen tuulta runojani

se soi yhä vahvemmin korvissani
herkillä kuuloluiden nupuilla
vasta puhkeavat kukkaan
uuden kesän tullessa


Vanha vuosi repi tärykalvojani
ohuita seittejä jakoi poluiksi
kivettyneiksi kulkea
tämän ontuvan ihmispolon

Ehkä tänään
kuulen myös lintujen laulua
lumihanget ovat kimalteisia
näen ne silmilläni
jotka tähyilevät taivaalle
 etsiäkseen hattaroita
joita en vielä kuule

-------------------


aurinko maalaa kultajyviä ikkunoilleni
tihrustan niitä kyynelten läpi

en minä ikävästä itke
roskia keräävät pitkät ripset
ne jotka synnyttäessäni hävisivät

pauhaa meri
pauhaa tuuli

olen iloinen
saan ne vielä iholleni kruunuksi


--------------------------------


muistatko äiti kun kuljimme peräkanaa lyhtypylväinen välejä
pelleilit äitisi kanssa
minä loittonin kauemmaksi
en kuulunut samaan perheeseen

Mutta nyt
ne pylväät ovat poissa
nauru raikuu vielä
eikä taida unohtuakaan
kuin vasta sitten kun kuuloni menetän
tai en muista mikä se oli



Runot omiani EH no copy!

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Surun tie -runokirjani



Kirjan kansi on pieni mutta kyllä siitä jotain näkee.

 Tein äitini kuoleman jälkeen runoja lähes päivittäin pöytälaatikkoon, tunteistani, miltä juuri sinä päivänä olo tuntui ja nyt oli aika täysi jotta voin ne laittaa näkyville.

Kun kuolema on tuoreena, ei kaikkia runoja voi esittää julkisesti, se sattuu. Aika auttaa ja haalistaa surun elämään kuuluvaksi.

Kun Mediapinnalla oli tämä hieno runokirja tarjous, päätin suruni pukea kansiin ja sen heille lähetin, ja tässä on tulos.

Olen ollut saattohoitajana monia vuosia ja kun kirjoitin näitä runoja, he kaikki vilisivät myös muistoissani. Suru toi heidätkin näkyville.

Surun jokainen tuntee erilailla, minä koin sen näin kuten kirjan runot ovat. Osan jätin pois, ne kaikista herkimmät. Ne jäävät olemaan vain minulle äidistäni.

Olisin toki voinut kirjoittaaa paremmin, aina voi kirjoitta paremmin. Olisin voinut tehdä erilailla mutta tein näin. Ehkä siellä on virheitä, tai sanat eivät soinnu yhteen, ovat hankalia, eivät ole hyviä runoja, ehkä eivät. Mutta ovat minun suruni.

Olisin voinut tehdä hyviä runoja, en osaa. Mutta kirjoitin omaa suruani, ei ne sanat kysele voiko ne niin olla vai ei, ne ovat osa surua. Osa minua, elämääni kokonaisen vuoden.

Toivon että tämä pieni runokirjanen antaa voimaa heille jotka suruissaan matkaavat eteenpäin, ette ole koskaan yksin.
Suru on aina läsnä tavalla tai toisella, eikä se kysele lupaa tulla kylään.

Kirjaa saa ostaa Mediapinnasta.





Puristava ote
kylmillä sormilla
Tunsin hiussuoniston katkeavan
sieluni sopukoissa jäät sinkoilivat
kaiken tuhoten

Mihin katosivat helmikuiset
hohtavat hanget
Auringon hellimät talventörröttäjät

Mihin hävisivät tähdet
mihin luovuuteni helmet

Veit myös kirjaimet
vääristit värini

Mitä sain tilalle
kuristavan otteen



---------------------------------


 
Kuljen ja katson
rikki revittyjä seiniä
tapetin keltaista pintaa

Talon seinustalla itkee tuuli
varjoja luovat harmaat pilvet

Loputonta vaikerrusta
kaivolla soi menneisyys


Tässä muutama runo kirjasta. Aiheena raskas mutta koskettava.


 





lauantai 25. helmikuuta 2017

Ikimetsien sydänmailla Mikko Kamula




Ikimetsien sydänmailla, Mikko Kamula. Gummerus, 2017, oma ostos. Kuva Gummerus.


Tämä tuntui jo heti uutuuksien esittelyssä kiehtovalle. Sillä tykkään ihan hirveesti mytologiasta, mystiikasta ja kansanperinteistä. Joita tässä kirjassa olikin tarjolla.

Kirjan takakansi sanoo näin

"Äkkiä Heiska kavahti taaksepäin. Naisen selässä oli jotain kovaa ja kyhmyräistä. Hän tuijotti Heiskaa kaipaavasti mutta selvästi varuillaan, olkapäät jännittyneinä. Muistutti jälleen villiä kissaeläintä. Silloin Heiska ymmärsi. Nainen ei ollut ihminen."

Mitä tiedät suomalaisesta mytologiasta? Metsänhaltijoita, maahisia, jättiläisiä, noitia, tietäjiä ja nykyään jo lähes unohtuneita jumalia. Millaista elämä oikeasti oli keskiajalla? Entä jos vanhat myytit olisivatkin totta?

Ikimetsien sydänmailla aloittaa kuusiosaisen Metsän kansa -sarjan, joka kertoo Juko Rautaparran uudisraivaajaperheestä 1400-luvun Savossa. Vanhin poika Heiska haaveilee sankariteoista erämiehenä, Varpu odottaa kesällä järjestettäviä Ukon vakkajuhlia, ja Tenho on kiinnostunut tietäjien taioista ja metsän salaperäisistä olennoista. Kaikki tämä unohtuu, kun lappalaisnoidan nostattama karhu hyökkää perheen kimppuun. Kodinhaltija puolustaa omiaan, mutta kontio onnistuu silti viemään mukanaan vastasyntyneen Mielon. Juko Rautaparta vannoo kostoa."

Ja minun mielipidettäni kirjasta

Alkuun tuntui että en saa sitä otetta kirjasta kuin haluaisin. Ehkä odotukset olivat liian suuret. Kirja oli tarkkaa kirjoittamista, paneutumista tilanteisiin, asioihin, tapahtumiin.. Huomasi että kirjoittaja oli nähnyt vaivaa ottaessaan selvää taustoista, historiasta, myyteistä ja  osasi hyvin niitä soveltaa mukaansatempaavaksi tarinaksi asti. Käsikädessä kulki normaali elämä ja taruhahmot jotka olivat varmasti ennen muinoin totta heille jotka ne näkivät ja jotka heihin uskoivat.

Elämä oli raakaa ja raskasta 1400-luvun suomessa. Päähenkilöillä oli iloa ja surua. Kirja painottuikin heidän elämänsä ympärille. Määrättyihin tapahtumiin ja siihen miten ne koettiin. Jotkut nimet olivat hiukan ärsyttäviä. Hyvin oli ainakin sekoitettu taru ja tosielämä.


Ei kannata miettiä mikä kirja on, onko sen pääpaino historialla vai mytologialla vaan nauttia sen lukemisesta.  Mutta toivon että kirjoittaja pystyy pitämään tarinan hallussaan kaikkiin osiin joita on 6. Ei ole olenkaan helppo aihe kirjoittaa. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.

Annan kirjalla pisteitä 4/5. Kirja oli selkeä, tapahtumat etenivät järjestyksessä. Kannattaa lukea ehdottomasti.  Varsinainen kirjaarvio tämä ei ole, vaan minun omia mietteitäni siitä mitä kirja herätti minussa, miten itse sen koin.







torstai 16. helmikuuta 2017

Osasto 10 , Toivoa ja taistelua


Otava 2017, oma ostos. Kuva Otavan sivuilta.

"Osasto 10 lääkärin silmin: tositarinoita syöpäsairaista lapsista ja taistelusta parempien hoitotulosten puolesta
Ulla Pihkala työskenteli yli 30 vuotta lasten syöpätautien parissa. Potilaiden tarinat kulkevat yhä hänen mukanaan, ja kirjassaan hän muistelee kokemuksiaan syöpää sairastavien lasten ja heidän perheidensä kanssa. Dramaattistenkin tositarinoiden taustalla on lasten syöpien paranevien hoitotulosten voittokulku. Perimmäisten kysymysten äärellä hälvennetään tabuja sairauden ja kuoleman ympäriltä – ja koetaan myös ilon ja onnistumisen hetkiä.
Ulla Pihkala ja Otava lahjoittavat osan kirjan tuotosta Kympin lapset – HYKSin lapsisyöpäpotilaiden vanhemmat ja ystävät ry:lle. "
 
Silmät kyynelissä luin tätä kirjaa. Eläytyen mukana hyvässä ja pahassa. Tuntuu kuin olisin itsekin ollut siellä mukana auttamasa, tukemassa ja hoitamassa.

Olen itse ollut aikoinaan vuosia saattohoitajana ja potilaita minulla oli lapsista vanhuksiin. Tämä kirja kosketti ja toi lähelleni omat kokemukseni, mietteeni ja sen lohduttomuuden kun ei toivoa enää ollut.


Kirjassa käsiteltiin hoitoja, sairauksia, kohtaamisia lasten,vanhempien kanssa, mietteitä, pelkoja tiivistetysti, asiallisesti. Kuten se on. Kirjassa oli hyviä neuvoja miten kohdata kuolema, miten puhua asioista,  miten olla läsnä. Kirjoittaja on alansa huippu edelleen ja kokemus, periksiantamattomuus ovat hänelle tärkeitä asioita. Voin hyvin kuvitella miksi hän oli pidetty lääkäri. Hänen jalanjälkiään ei varmasi ole helppoa täyttää mutta siihen kykenee tekemällä parhaansa ja viemällä asioita eteenpäin rohkeasti kuten kirjoittajakin teki. Kirjoittaja jäi eläkkeelle 2013 ja tällä hetkellä osastolla on uusi ylilääkäri joka johtaa ja edistää syöpäsairaiden lasten hoitoa.


Vaikka kirjassa toistettiin joitakin asioita useinkin, ne olivat minusta paikallaan. Teksti oli ymmärrättävää myös maallikolle. Ja tällä tarkoitan juurikin diagnooseista puhumista, sairauksien nimistä, lääkkeitä jne.

Tärkeää on myös se miten puhua lapselle syövästä, kaikesta siihen liittyvästä. Myös vanhempien omaa ahdistusta, tapaa käsitellä asioita tuotiin esille.

Mitä voi sanoa kirjasta joka on totta ja vielä raskas aiheeltaan. Sanon että lukekaa.
Annan 5/5 eli täydet, juurikin kirjan tosiperäisyydelle, sujuvalle kerronnalle, ja siinä esitetään asiat kuten ne ovat.

Voin omalta osaltani sanoa että kirja laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, saa miettimään omia valintojaan, elämää yleensäkin ja huomaamaan kuinka  kiitollinen saa olla kaikesta siitä mitä itsellä on ja miten ne ovat.

Kiitos kirjoittajalle!



Tässä eräs linkki myös kirjaan liittyen

Ja toinen linkki

tiistai 14. helmikuuta 2017

Ystävänpäivä...runoja

kaarisillalla tuulee
kuihtuneet nuput tanssivat
sinulle
mennyttä aikaa huokaavat

Minä käperryn muistojen laivaan
annan sen kuljettaa tuonpuoleiseen hetkeksi
nähdäkseni
sinä voit hyvin siellä

näin uskon

Luon omat siltani
eiliseen
tänään
huomiseen

annan ajan viedä rennoin liikkein

sain sinulta elämän
tänään

juuri tänään sen sain

----------------------------------------



Neilikat sykähdyttävät väreillään
ruusut vienosti tuoksuvat

kaikista muistan sinut
elämäni henkäys

on ajaton


--------------------------------------


Värisevä ilma
lämmin hehku

ystävyyden ajatus
sanoja
tekoja

olemalla läsnä
hiljaa

näen vielä kasvosi
hymyilet

_________________________


Tartut käteeni
kuljetat minua askeleissani
pehmeillä rannoilla
auringon hyväillessä poskiani

tuuli tarttuu hiuksiini
olet ajatuksissani







-eh-


keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Luxus, Milja Kaunisto

Kerrankin olen etuajassa..tai no tämä ilmestyi jo viime vuoden alussa, mutta seuraava osa ilmestyy maaliskuussa -17! Kustantamo Gummerus. Oma ostos. Kuva Gummerus.

Olen poistunut mukavuusalueeltani  ja onneksi poistuin!



"Vanhan Kuningaskunnan Ranska on kurjuuden, ylellisyyden, kunnianhimon, nälän ja petosten noidankattila. Isidore Boreal on kasvanut valheessa ja hulluudessa. Marie-Constance de Boucard on piehtaroinut himossa ja silkissä. Markiisi de Sade on elänyt demoniensa vankina. Kun vallankumous syttyy, he kohtaavat paikassa nimeltä Maison de Luxe. Ja jokaisen on löydettävä oma keinonsa selviytyä – luovuttava arvoistaan, hyveistään, kodistaan tai omaisuudestaan puolustaakseen oikeutaan elää.

Luxus on häpeämätön ja yllätyksellinen kuvaus ylhäisen ja alhaisen kohtaamisesta Ranskan vallankumouksen aikana. Milja Kauniston mielikuvitus on pitelemätöntä ja kieli poikkeuksellisen verevää ja runsasta. Se elää voimallisesti mukana ajan ja henkilöhahmojen taidokkaassa kuvauksessa. Luxus on Purppuragiljotiini-sarjan avausosa."

Näin sanotaan kirjan takakannessa.

Ja mitä minä sanon..

Kirja tempasi heti alkumetreillään mukaansa ja tiivisti vei minua riviriviltä kohti loppua. Ja vaikka Ranskan historia ei ole lempi aiheitani tämän kerronan parissa todella viihdyin, sillä niin räväkästi kirjailija käsitteli fiktiivisesti tätä pahuuden keidasta Pariisia vallankumouksen jaloissa ja selviytymistä sen ajan kurjuudessa. Rempseää otetta, en päässyt pitkästymään eikä tullut mieleenikään hyppiä sivujen yli kuten joskus teen kun kirja puuduttaa.

Oli helppoa seurata päätähtien edesottamuksia, ajatuksia, kiihkeyttä aikana jona oman mielipiteen sanominen oli kyllä vaikeaa. Marie oli hyvin esitetty aatelinen, Kreivitär jonka piti luopua nimestään selviytyäkseen ja Isidore pyövelin kisälli, jonka ammatti ei vaikuttanut hänen viisauteensa. Markiisi de Sade oli esillä juuri sellaisena kuin hänestä tietedäänkin. Hyvin siis saatu hahmot eläväiseksi, uskottaviksi.

Tämä kirja on 1 osa sarjasta Purppuragiljotiini ja 2 osa ilmestyy maaliskuussa -17, nimeltään Corpus.


Suosittelen ja annan 5/5 sillä tykkäsin todella ja viihdyin. Ja erityisesti raikas ote kirjoittamiseen, suoruus ja tunnelman luonti tosi taidokasta.

Seuraavaa osaa odotellessa!

Ja googlettamalla löysin hyviä arviointeja kirjasta, mutta olen sen suhteen myöhässä..vuoden :)




lauantai 4. helmikuuta 2017

Vanha runokirja, runoja Äideille!


 Sain äidiltäni peruja vanhan runokirjan. Hän oli saanut sen omalta äidiltään. Tämä on minulle aarre. Mielenkiintoista lukea näitä vanhoja runoja, katsella vanhoja tauluja mustavalkoisena ja huomata että vanhoissa runoissa on sitä jotakin. En tyykkää kaikista nykyrunouden suuntauksista. Ehkä voi sanoa että en ymmärrä niitä.

En myöskään tykkää että runossa kiroillaan tai ne ovat toisen ihmisen haukkumista. Niitäkin on paljon. Runossa on oltava ydin, sen on sanottava jotakin mutta kauniisti.

Mummuni oli kova kirjoittamaan runoja, sekä hänen siskonsa. Suvussani on muutama kirjailija, sekä muutama jo edesmennyt runoilijakin, vielä nykypäivänäkin kuuluisia. Toivotaan että olisivat jättäneet minuunkin hiukan kirjoitusgeenejään..ainakin nuo asiat saisivat periytyä! Itse luen paljon ja tykkään kirjoittaa myös runoja, mutta minulle on muotoutunut niin oma tapa kirjoittaa ettei se kaikkia miellytä, eikä pidäkään. Kirjoittelen paljon omaksi ilokseni.


Tässä näkee että on vanha kirja, vuodelta 1933 ja 2. painos. Se oli etusivulla. Koonnut Elsa-Kisrti  Kostiainen, WSOY

Kirjoitettu kaikille Äideille!


 Sisällysluettelosta näkee miten on monipuolinen kokoelma runoja, kuviakin muutama mukana.












Vaikka kuinka yritin ottaa hyvää kuvaa, ei onnistunut. Paperi on jo kellastunutta ja teksti hävinnyt osaksi, muste haalentunut. Kansikin tosi kulunut ja "likainen"

Mutta luin tämän kirjan saatuani ja jotkut runoista sai kyllä kyyneleet vierimään, niin tulee oma äitini mieleeni ja hänen poismeno, siitä kohta vuosi.

Äidille


kun minua kannoit
et tuntenut taakkana
olit selkä suorana vaikeuksissakin

Huolehdit murheitani
autoit aina kun voit
olit mukanani myrskyissäkin
sekä seesteessä paaisteena

Iloisena hyvissä päivissä
matkallani lempeenä tuulena

Olet yhä täällä opeissa jotka sain
olet muistona kultaisena
kyyneleessä kirkkaassa

olet peilissä katseessani
kasvoissani

Kiitos että olit
minä kannan sinua
aina


-eh-  omaa runoani.


Olisi kiva tietää kuinka monella tämä vielä on, mutta miten sen saan selville, en tiedä.