keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Kerro minulle tuuli

Kerro minulle tuuli

lapsuuteni ikkuinoissa oli hämähäkinseittejä, likaa ja valkoinen maali oli jo rapissut pois.
Ne seitit kulkevat matkallani kuin istuisivat tukevasti olkapäälläni ja heiluvat tuulessa, hajoamatta.
En pelkää hämähäkkejä, joissain maissa ne tuovat onnea. Saatan katsoa niiden kirjavaa selkämystä mutta en ole vielä silittänyt. Ehkä en sitä tee.

Kun tuuli soi se humisee korvissani kuin kaiku. Joko tyhjää päässäni, ilmeisesti. Sillä johan olen kantanut päätäni 50 vuotta. Ja aina pystypäin vaikka nokka verillä.
Pyysin kerran tuulta kertomaan tarinaansa. mistä se tulee ja mihin se menee. Se katoaa. Se puhaltaa pilvettömältä taivaalta, auringon paisteen lomassa. Miten se osaa olla näkymätön. Ei se kertonut. Vastauksia en saanut ja uskon sen olevan ujo. Itse en ole koskaan ollut ujo.

Aikuisena ikkunoissani on ohuet verhot, että näen valon, sen tanssin vastapäisen talon seinustoilla, tai auringon leikkiä nurmella.  Mutta kun menen nukkumaan laitan metalliset ulkosälekaihtimet alas, sillä en halua että valo tanssii myös unissani. Sillä uneni on vain minun uni. Ei siellä kaivata ulkopuolisia häiriötekijöitä. Haluan matkata tuuleen unissani, käyn siellä katsomassa polkuja, teitä ja metsäaukeita, siellä tuuli ulvoo tuskaansa. Se hyppii puiden olemattomilla oksilla, kieputtelee hiekkaa pyörteeksi. Se nostattaa pelon.  Tuuli ei ole aina lempeä. Mutta se ei keroo salaisuuksiaan.

Kerran se nostatti parvekkeella pöytäliinan ilmaan, kukkaset lensivät lattialle. Aitaa kaatui meidän ja naapurin välistä, se teki tuhoja. Mutta ei sellaista joka olisi sattunut minuun tai läheisiini, se varoitti olemassaolostaan. Mutta olen huomannut kuinka se voimistuu joka vuosi. Aina enemmän se ulvoo, tai huutaa. Sitä ei kuunnella.

Se kertoo kyllä mutta sitä ei kuunnella, vain harvat niin tekevät. Ne joiden luona se jo kävi.




                       Tuuli

en nosta kättäni vastaan, en tervehdi iloiten
olet matkustanut kaukaa, väsynyt
et koskaan voimaton

retkesi jatkuu sielläkin missä polkujasi ei näy
kultaiset ajat ovat menneet
sinä kylvät tuhoa

kerro minulle tarinasi
älä heitä ilmaan
en kestä kieputuksia
mutta tasaisella olen sinun  (eh)

tiistai 29. syyskuuta 2015

Kun katselin kasvojasi ikkunan takaa, runoja

Kuulle

naurat ikkunani takana
hymysi valaisee vielä harmaan taivaan
pimeä väistyy

tiedän, sinun on lähdettävä
katoat kaarinesi tavoittamattomiin

mutta minä ikuistin sinut
jotta näkisin
kun silmäni ovat väsyneet    (eh)



-------------------------------


kultainen olet
kylmä kuin jäinen lehto
kosketuksesi tappava
mutta miten voit olla niin kaunis  (eh)


-------------------------------------


suljettujen silmien takana usvaa
se peittää kaiken
jättäen arvoituksia
riippuvia siltoja tuuleen
katoavia pilvilampaita
pellavaiset tähkät ovat surusta turtia

kun kaikki on mennyt
käsistä irtoava on  unelmia  (eh)



-----------------------------------
 

maanantai 21. syyskuuta 2015

Sanoja ei paljon muuta


1/2 sivu


Koukkusormet ja keveä mieli 


Säpsähdän hereille,voisin melkein pissata housuuni, mutta kastelin jo sänkyni kun kurkottelin ottamaan pissapuolloani metallikehikosta sänkyni laidalta. Eikä minua juuri nyt pissata. Ei kai sentään koko aikaa, näin kuivaa miestä. Pelästyin hoitajan aavemaista hiipimistä yöllä tai aamuhan jo on. En ole varma kuulinko huomentakaan toivotettavan, ehkä kuuloni on jo niin heikentynyt tai sitten yöhoitaja jo väsynyt ettei muistanut sitä sanoa. Onko sillä niin väliäkään, olen tässä ellei kuolema korjaa, vielä seuraavanakin aamuna kello kuusi. Epäilen se olevan kuusi, sillä ei minua muuten nostettaisi vielä istumaan aamupalaa odottamaan, se tulee puolikahdekasan aikoihin. Sen tiedän siitä kun jotkut hoitajat sanovat työssä ollessaan kellon ajan. Kuten huomenta, kello jo kuusi ja herätyksen aika tai kello jo puolikahdeksan aamupalan aika.Kerkiän hyvin vielä tuumailemaan aamun ajatuksiani, hiljaisuudessa. Ei kukaan koputa tai kysy saako tulla, tänne tullaan säännöllisesti, öisinkin kahden tunnin välein, nuku siinä sitten ja joku vielä ihmettelee miksei vanhukset nuku. Sitä tullaan kylmillä käsillä kääntämään ja vääntämään, kuivitellaan kuin lasta konsanaan,vain juotava puuttuu, sitä ei öisin saa. Muistan vielä hämärästi kun olin omassa kodissani, kukaan ei tullut luvatta kotiini, paitsi tornado. 

Kaikki kuvittelevat etten ymmärrä mitään koska en osaa enää puhua, saakeli että se pistää vihaksi. Ottaisivat minut pois tästä metellikehikosta ja veisivät vaikka uimaan, onhan kesä eikös silloin uida. Omassa pissassa siinä uin päivästä toiseen. Edellisenä yönä pääsin uimaan kun pissapulloni kaatui kun pelästyin naapurisängyn miehen huutoa, se karjui pois alta, ampu tulee, sarjatulta perkele nyt on kovat piipussa, ratatata ratatata ja sammui siihen. Ehkä unilääke alkoi vaikuttamaan tai sen takia näki noita painajaisia. Eli reppana vielä sodassa.Toivoisin hänellekin jo armahdusta. Mutta minä olin hereillä. Päivällä se huutaa nyt tulee kuolema kun valkotakkiset juoksevat edestakaisin, se kuvittelee hoitajia ja lääkäreitä ryssiksi. Ollaan oltu jo vuosia samassa huoneessa. Alkuun se sentään puhui jotakin, paljon vaikeita sanoja joista en saanut selvää. Mutta nykyään se on ihan omissa maailmoissaan. Ehkä se onparempi niin,ei tämä elämä ole niin ruusuista enää. Ennen se oli sentään elämää. 

Olisi kiva jutella jonkun kanssa,vaihtaa kuulumisia ja kinastella päivän tapahtumista. Jos suuni liikkuisi siis. Tai voisin kuunnella muiden kinoja. Tai kuunnella radiota, mutta ei minulla ole sitä. Enkä osaa sitä enää pyytää, eikä kelleen tule sellainen mieleen. Ehkä he eivät kuuntele radiota kotonaan, eivätkä lue lehtiäkään. Tämä on nyt minun kotini, vaikka laitos onkin.Asun täällä kunnes sopimus sanotaan irti. 

Käteni ovat jo niin koukussa samoin sormeni etteivät ne taivu kuin johonkin isoon kuten tuo pissapulloni kaula on. Soittokello on unelmia varten, se roikkuu tuossa sänkyni laidassa kiinni ja irvailee, soita soita hahaa muttet osaa. Voi kun saisinkin lukea sanomalehden kannesta kanteen ja kirota kun kaikki kallistuu. Nykyään kallistuu vain sänkyni alas ja ylös. Ja kusipulloni sänkyyni. Märkiä unia niitä oli nuoruudessa ja näköjään vanhuudessa myös. Kivaa.
Hoitaja juoksee kilpaa kellon kanssa se katsoi minua kerran, hengitin vielä joten sen oli reagoitava, hiukan pehmeni silmien kova ilme kun näki että vesi valui silmistäni, ärsyyntyivät loisteputkista näin pimeän yön jälkeen, valo singahti silmille kuin ohjus, kuvitteletko sinä että minä itken, en todellakaan itke, miksi itkisin, minullahan on kaikki helvetin hyvin. 


Aamupalan aika. Olen jo istunut tovin, takamukseni on puutunut ja odottanut että saisin aamupalani Mielenkiinnolla odotan mitä tänään on tarjolla, kenties saan kuumaa maitokahvia, muutaman tuoreen sämpylän, juustolla ja herkullisella keittokinkkulla siitä sitten tykkään ja lasi tuoremehua
on myös ehdoton virkistävä juoma näin aamuisin. Mutta kotona oli erilailla. Nyt saan maitoa nokkamukissa, eivät ole sitä vielä lämmittäneet sentään. Ja hiukan puuroa, en sitä montaa lusikallista tarvise enää, en liiku missään, tänään se on vaaleaa, maku ei kerro onko se ohraa vai kauraa, mutta puuroa nyt ainakin. Leipää en ole saanut aikoihin, johtunee varmaan siitä että tekohampaani eivät ole suussani vaan lasissa pöydälläni. Enkä ole varma osaanko purra enää mitään ja jos ei osaa, voi tukehtua. Sitä nyt viimeksi haluan. Odottamani aamupala sylissä eikä seuraava tule kuin huomenna. Voi kuinka minä kaipaan kahvia aamupalla. Pelottaa ajatellakin mitä on lounaalla. 

Pitäisi syödä pian että pääsee suihkuun. Tänään on suihkupäivä ei se joka päivä ole. Nyt on minun vuoroni ja samalla saan tämän täyttävän lastin pois minusta, oli se ilo kun sai istua omassa vessassaan ja haista rauhassa. Nyt saan pehmikettä aamuin illoin ja toivoa sopii että suoli toimii, mutta se haju on kamalaa, häpeän sitä. Mutta en voi sille mitään, en voi itse kävellä vessaan, en voi ulostaa kun haluan.Kaikki on toisten tehtävissä. Saan enää ajatella rauhassa, onko se elämää, kysyn vaan. 

Klikkaa lisätietoja, tarina jatkuu!