maanantai 20. kesäkuuta 2016

Leopoldin juhannus




Älä nyt vielä ala hössöttämään, ei se tänään ole. Juhannus meinaan. Kaverit jo hätistelee venerantaan vaikka monta päivää vielä aikaa. Kuka siellä tarkenee istua montaa päivää. Ei kukaan, en ainakaan minä. Vaikka lihoissa olenkin tai lähinnä läskeissä. Mutta eikös niin sanota että hyvä olo tulee sisältäpäin ei ulkoa.
Nooh, tulee se ulkoakin, minulle aikas usein. Ja tunnen monia tyyppejä joille se tulee vain ulkoa! Se on todistettu asia, sanoo muut mitä lystää.

Mitähän sitä pakkaisi mukaan. Eipä silti ei mulla paljoa mukaan otettavaa olekaan. Jos kuitenkin tällä kertaa olen luontoystävällinen ja jätän kaupan muovikassit kauppaan ja otankin repun vaihteeksi. Kai siinä vielä on hihnat, pitääkin katsoa. Fillarilla menen joten peräkärrykin ois kiva lisä, tavaroiden kuljetuksessa meinaan. Ei siinä nyt minua kärrätä. Eehei!! Enkä soutelemaankaan mene enkä uimaan! En meinaa olla tilastoissa koristeena numerona. Se on jotenkin ikävä paikka muistella jälkeenpäin. Mieluummin sitä tekee historiaa ja jää maihin.

Kaverit kyllä jo hössöttää. Minusta juhannus on yliarvostettu juhla. Liikaa vapaata ja liikaa taas kaikenlaista harmiakin. Ei se mitään jos itselleen tekee mutta kun aina on ne sivulliset ja muut viattomat edessä, nyrkin ja vapauden.
Kun on juotu muutama siivu jo on maailma paha itseä kohtaan ja kaikki alkaa ärsyttämään, no sitähän se on. Mutta voi sitä sen verran olla selkärankaa että se ärsytys koskee vaan omaan naamaa, ei muiden.

Mua lähinnä ärsyttää ihmisten itsekkyys, mutta jätetään se nyt käsittelemättä. Päänsärky tekee tuloaan vähemmästäkin filosofoinnista. Katson kuinka paljon tahansa peiliin en silti tajua mikä ihmisiä mättää. Aina pitää olla suuna ja päänä jokapaikassa, ja jos ei saa sanaa suustaan niin sitten kädet pelaa. Järki ei ainakaan, se jo tuhottu.

Onneksi meillä on juhannus juhlista jaloin. Saa juoda ja rällästää mielin määrin muista viis. Oikein luvan kanssa saa ryypätä itsensä tainnoksiin. Inhottavaa sellainen sikailu. Vaikka en mäkään aina korkkiin sylje niin en mä sikaile. Mä olen kovinkin siivo ihminen. Vaatimaton ja arkakin muiden seurassa. Ja juma niitä machoja jotka heikompiin kajoo, oikein pistää vihaksi sellaiset.  Parempi lyödä omaa päätään kiveen kun käydä käsiksi heikompaan, se on miestä se, se päätään kiveen hakkaaminen meinaan!


Mä ajattelin olla tällä kertaa fiksu tyyppi. Mä en rettelöi, en lyö ketään ja pidän turpani kiinni. Ajattelin olla muutakin kuin tyhmä. Se tyhmyys kun jää päälle vaikka kuinka päättää ettei niin olisi. Mikä ihme siinä onkin, että se unohtuu, se että on fiksu.
Mun mutsi sanoi aikoinaan, että paha sitä on vikistä kun on jo paskat  housussa, eikä liiterin takana jaettu muuta kuin paskoja jakoja. Ja usein sillä moni kyllä viihtyykin, navetan takana.

Mä siis lähden kavereitten kanssa venerantaan, meillä on siellä teltta ja mukavaa porukkaa. Juomaa ja syötävääkin varattiin mukaan,
Grillataan jos saadaan syttymään, ettei sade kastele koko höskää.  Jos niin tekee, syödään kylmänä, kuten ennenkin.

Mutta mä olen fiksusti ja pidän kavereista huolta. Enkä roskaa, enkä sotke maisemaa. Korjaan omat roskanikin pois kun palaan taas kotiin. Tämä isoin roska voikin olla taas rähjäisessä kondiksessa, sen se telttailu tekee...ja juhannus. Onneksi se on vaan kerran vuodessa, ei maksa kestä enempää.



Ollaan ihmisiä ja voidaan hyvin, mä lähden nyt lomalle ja palailen kun kunto suo kuvioihin!

Se on moro, sano Leo vaan!

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Sateella

Valkoiset harsot peittävät unelmani
sinisellä taivalla juoksentelevat lampaat

ei sanoja ole sielussani lauluksi asti
ei kaikuun täytteeksi

minä katselen vasten sadetta taivasta
se loistaa valkoisenaan
tai harmaana, mutta minä uskon valheisiin


--------------------

taakat painavat repussa
orastavat hiertymät nauravat
matka jatkuu

rakoista huolimatta
ei päämäärä ole vielä

----------------------


kädestä hyppivät pisarat lattialle
sataa

iho jo kylmä
nyt sinä kastut

onko siellä tuulessa missä tuhkasi lentävät
onko siellä suojaa sateella

patoja rakennan
ne ovat kauniita
kun kyyneleeni ovat ehtyneet

on synytynyt uusi järvi

-----------------------------


-eh-

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Manhattanin alla, matka New Yorkin sisuksiin


 ( cco kuva )

Luin joku aika sitten mielenkiintoisen kirjan Manhattanin alla kirjoittanut Erling Kagge, ja tämä kirja oli siksi mielenkiintoinen kun olen itsekin käynyt Manhattanilla ja pahus kun en lukenut ennen sitä .Olisi ollut mielenkiintoista löytää noita samoja viemäriaukkoja joita kirjan kirjoittaja tutki.

Kirjoittaja on varsin ansioitunut seikkailija joka on kolunnut monia kylmiä ja korkeita paikkoja.  Todella hyvä kertomus mitä todella tapahtuikaan Ison Omenan maan alla.

Kirjassa on alkusivuilla myös kartta josta näkee tämän kaksikon  reitin. Jos ketä kiinnostaa New Yorkin viemäriverkostot,ainakin seikkailumielellä tätä on hyvä lähestyä ja siten että tässä avautuu erilainen näkemys tuosta kaupungista joka ei ikinä nuku. Rottien ja ryhmän kanssa tehty matka oli antoisa kokemus myös lukijalle. Onneksi se viemärien haju ei ole tarttuvaa näin. Ja voisiko suomessa kuvitella menevänsä kahville näissä saastaisissa vaatteissa?

Kirjassa on mukavasti myös kulttuuria, modernia kirjallisuutta mutta tämän saat itse selvittää.

"ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää"...

Suosittelen ehdottomasti lukemista. !


                   Kuva otettu Johnny Kniga sivulta

E-kirjana ja oma ostos. Kuvat eivät näkyneet niin selkeesti kuin normaalissa kirjassa, se harmitti tietenkin. Mutta en voi aina ostaa kirjoja tänne Saksaan niiden postittaminen on jo liian kallistakin.

2012 E Kagge, Johnny Kniga, WSOY (2014)

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Savu nousee



 
ja ikkunat ovat rikki. Mikä saa ihmisen rikkomaan, eikö itse ole jo silloin rikki. Kyselee eräs naisihminen luennossaan johon nyt vahingossa jouduin. Sain kutsun. Minussa on vielä toivoa, en ole toivoton. Vaikka lurjus olenkin, muusani mielestä.

En jaksaisi enää syventyä tähän kulttuuriantiin, päätä alkaa särkemään nesteiden puutos. Eikö sitä sanotakin että vanhemmat ihmiset kuivuvat herkästi? Minä olen todella kuiva, sanovat lukuisat kaverini ja usein. Ihmettelevät miten voin olla näin kuiva vaikka juon paljon ja usein.


Oli minulla teemakin. Rikkoinaisuus. Ajattelin kerrankin olla viisas näissä kirjoitelmissani ja kirjoittaa aiheesta, ei sen vierestä. Mikä saa ihmisen rikkomaan toisen omaisuutta, onko siinä mitään järkeä? Piruuttaan ja tahallaan, sehän on selvää mutta miksi? Tietääkö  he itsekään,  mikä se syy on. Huomiota haetaan sanon minä, niin minulle aina sanottiin kun tein jotakin väärin, huomiota se pentu vaan haluaa, anna sen olla ei se ketään kiinnosta.

Miksi sitten rikkoo kun ei se ketään loppujen lopuksi kiinnosta. Jos tekijä saadaan kiinni, hetken se nimi on kaikkien huulilla ja kohta unohdetaan, kun tulee uusi nimi huulille. Ei sillä huomiota saa kuin hetkeksi. Ja sen jälkeen on ihan samanlainen nolla kuin ennenkin.

Vakuutusyhtiö maksaa ja verollinen vakuutusyhtiölle. Mutta se tekijä on jo unohdettu, ei ketään kiinnosta. Kai se kuvittelee että nimi jää muistiin. Korkeintaan rikosrekisteriin, muiden samanlaisten joukkoon, numeroina ja unohdettuina kunnes taas käry käy. On se sitten kivaa olla numero, eiks vaan. Pakko sen on kivaa olla kun sitä aina tekee uudelleen ja uudelleen.

Muusani huomauttelee että olen myös rikki. Kun minua ei kiinnosta mikään. Ei edes runoilu. Mksi minä itselleni kirjoitan. Ei aina riitä voimat siihen että itse lukee samoja sanoja päivästä toiseen. Olen siis rikki. Ja mitä muuta köyhä runoilija tekee, ei mitään.

Kuvitellaan että nuo sanat pomppivat kuin trampoliinissa olisin. Tulisivat esiin kuin aamun ensisäteet, aina ja uudelleen seuraavanakin päivänä. Ei ne tule. Niitä on houkuteltava, maaniteltava ja huudettavakin esiin. Eikä ne tule. Tai sitten ne tulee sellaisella vyöryllä ettei saa mitään tolkkua sanoista, peräkanaa ne asettuvat samalle riville ja joku toteaa hyi hel...mitä tuo taas on, runoudesta tietoakaan.

Joo joo, joku sanois osaat sä kun vaan viitsit. Mutta mä viitsin kirjoittaa just mun tyylistä, ja juuri sitä ei kukaan tajua. Ei ne voi tietää että tuulikin soi mun korvissa, ellei ne koe sitä itse. Todella puhuri käy välillä. Ja onko se runollista..

Niin se teema, rikki mikä rikki. Kuka osaa korjata ja kuka haluaa tulla korjatuksi, on aikas kivaa olla luuserina luusereitten joukossa, tekemättä mitään ja saamalla kaiken ilmaiseksi.

Raskasta ajatella filosofisesti, joten suuntaapa paikalliseen. Moni jo sitäkin paheksuu, mutta siellä mun runosuoni vasta kukkii..tässä eilisen sen näyte, olkaa hyvä.

Savu nousee

minun kirkkaalta tähdeltäni
aamun soitto on haikea
yö väistyy

savusumu
hajonneet sirpaleet jäisen taivaankaaren
uneksin omenan happamuudesta
makean nälkääni

ole minulle inhimillinen
älä satuta herkkää sieluani
huudoillasi
lopeta


se on moro..palaillaan terveisin Leo vaan


lauantai 11. kesäkuuta 2016

Leopoldin aamun avaus



 Mieleni maisemaa kello kuusi, aamuni avaus
 

Vihdoinkin aamu. Tämän tuskaisen yön jälkeen hengitys kulkisi säteiden matkassa
kohti usvan reunustamia pellonlaitoja.
Jälleen kerran.

Olen valjastanut itseni kirkkailla ajatuksilla, niin kirkkailla että ne hävisivät kurkusta alas hyvässä seurassa, että jaksaisin herätä, kulkea tämän päivän iltaan ja todeta, tein sen mutta käykö se niin, epäilen.

On lauantai ja kohta ovikello jo soi. Sieltä tulevat ihanat ystäväni, kavereista parhaimmat. Oli tilipäivä  eilen ja tänään vielä on hiluja taskujen pohjilla jotta saamme käsivarsiin painot. Kilisevät vaan perkuleet  ja naisten polttavat katseet polttavat niskojamme, kerrankin saan heidän huomionsa, satavarmasti. Tosin olen huomannut että vilkuilevat ne välillä kuin varkain minua kun kaupalla käyn, tai lähinnä huomaan sen siitä että katseet painuvat lattiaa ihailemaan, melkein kävelevät seiniä päin. Oletan että minä olen se syy.

En ole jaksanut syventyä runoihin. Ei kulje ajatus niin notkeasti että saisin rivit täytettyä sanoilla joilla olisi jotakin merkitystäkin. Olen väsynyt. Ne täyte sanat tulevat lehdistä, juorulehdistä siellä niitä vasta onkin. Isoilla otsikoilla tosi asiaa, mikä huomenna muuttuu uudeksi tosiasiaksi...loppua ei näy. Niin on muuttuvaista totuus.

Minun totuus tänä sateisena aamuna on lähinnä kateissa. Ei naurata, ei kuumota, päätä särkee ja ottaa muutenkin korvien väliin. Eilen tuli istuttua paikallisessa ja korjattua vääryyttä oikein urakalla. Paraniko se, jää nähtäväksi kunhan saan itsesi ulos. Mutta tuskin, siellä se seisoo edelleen. Naapurin komea bemari. Kelpaisi se minullekin, pääsisin helpommalla kauppareissuista. Eivätkä naapurin akat venyttelisi niskojaan turhanpäin, näkisivät edes komeen auton ja rentun. Mutta rentuthan ovat katoava eikun lisääntyvä luonnonvara, olen huomannut. Meitä on jo paljon, olen ylpeä ammattikunnastani. Ainakin meillä on vielä hauskaa ja osaamme nauraa vääryydelle, tosin muutaman kylmän jälkeen. Alkuun ei naurata yhtään tämä köyhän elämä.

Ehkä lurautan pienen runosen tähän loppuun, saa sanoa onko se sanomisen arvoinen.

kylmyys
on kivenä hartioillani
takkini käänteissä solmuina

minä kerään sanoja pankkiini
joiden seinissä ei kilise raha
siellä asuu uskomattomat
ne tylsät pirulaiset jotka vievät minut perikatoon
prosentit sekoitettuna nesteeeseen

tuska on iloni aihe
sairauteni vie hiljaa miestä mäen alle
en jarruttele
pidän vauhdista

olen sokea omille virheilleni
kuten muutkin

sen minä osaan
matkia
olla kuten muutkin ovat
ikäviä ihmisiä
hymyillen


se on moro, ovikello soi...


-eh-



ps .Muistattehan nämä ovat Leopoldin ajatuksia ei kirjoittajan :)

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Hiljaisuus ystäväni

 


 

vaikeroin tuuleen
kuljen sammaleet jaloillani
hiljaisuus ystäväni
ikuinen rauha sielussani

ei järise vuoret
ei meret kuohu

maansyli on armoton


--------------------

kätesi on kylmä
ei pehmene unien syvyys
alku oli lupaava
väsyttää

kuljetko vielä rinnallani
kuiskaa se ääneen
en kykene näkemään tähtien harsoon

----------------------

äänesi on kadonnut
ennen puhuit minulle unelmista
sadoista keijuista latvoilla
ne tanssivat innoissaan

kiven heitit järveen
pinta hajosi
vei mukanaan sinut
kasvoissani ulapalle

-eh-