perjantai 6. tammikuuta 2017

Nainen parvekkeella





Täytyy heti alkuun todeta että tätä kirjaa mietin todella kauan luenko vai en. Sillä dekkarifani kun olen  ja kirjantakakansi ei ihan koukuttanut lukemaan dekkarina.Tämä kirja on ilmestynyt jo maaliskuussa -16 ja monissa blogeissa tätä jo arvioitu. Olen myöhään liikkeellä mutta sanon silti sanaseni lukukokemuksesta.

Ensin mietitytti, kaksi kirjailijaa tuleekohan siitä hyvää jälkeä ollenkaan.  Ja toinen minulle ihan tuntematon, se tosin oli hyväkin asia. Sillä ainakaan eivät ennakkoluulot olleet vahvoilla. Eppu Nuotion kirjoja olen toki muutaman lukenutkin ja minulle ne ovat sellaista kevyttä lukemista.  Mutta niiden parissa viihtyy kyllä. Tosin en odota kuin kuuta nousevaa uuden kirjan ilmestymistä kuten odotan muutamilta suosikki kirjailijaltani.

Eli tartuin tähän kirjaan ennakkoluulottomasti ja heti alkuun tykästyin sähköpostikirjemaiseen tapaan kirjoittaa kirja. Se vei näppärästi asiasta toiseen ja lukija pysyi hyvin matkassa. Tuli tunne että tämä tapa kirjoittaa oli todella oikea valinta näin kahdelle kirjoittajalle. Välillä oltiin ajassa menneessä ja sitten taas nykyajassa, se kulki. Pysyin valppaana ja mukana, ei kyllästyttänyt eikä tullut mieleeni että jaahas tää oli tässä.

Juoni oli mieluinen, oltiin taidemaailmassa. Kirjoittajat olivat saaneet kivan otteen  1800 luvun lopulle, 1884 luvulle jolloin Edelfelt tauluaan "Nainen parvekkeella" oli maalannut. He saivat lukijan näkemään Pariisia sillä silmällä. Ja koska itsekin siellä olen muutaman kerran käynyt, sain hyvän otteen Pariisista. Minulle Pariisi ei ole mikään mekka joka on pakko nähdä. Mutta taide, taiteellisuus, ilmiöt,  siellä kukoistaa ja sen ilmapiirin saivat kirjoittajat esille minulle riittävällä tavalla.

Kahden toisilleen vieraan, sekä ikäeroltaan erilaisen ihmisen sähköpostikirjeenvaihtoa oli kiva seurata, miten se syveni ja toi yllätyksiä tullessaan. Miten heitä inspiroi taide, miten molemmilla oli erilainen tarve saada jotakin. Ikäero oli hyvin otettu huomioon kirjoitettaessa, se näkyi uskottavasti.

Dekkariksi en tätä nyt  täysin sanoisi. Liian kesy siihen. Mutta juoni kyllä oli hyvä, unohtamatta sitä "dekkari" osaakaan. Juoneen oli kivasti sekoitettu vaarallisia käänteitä, mutta ei mässälty niillä vaan kesysti vieden eteenpäin ja pääpaino olikin näillä kahdella pääosan esittäjällä. Ja se riitti, hyvää kaunokirjallisuutta minun mielestäni. Pieni miinus kirjaan, ihan lopun osan olisi voinut jättää pois, minusta se oli irrallinen ja sopisi  vaikka toisen kirjan aluksi.


Ote kirjan takakannesta kirjasta Nainen parvekkeella, kirjoittajat Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen, 2016, Bazar

"Taulu, joka merkitsee enemmän kuin elämä. Mysteeri, jonka ylle menneisyys on jo heittänyt verhonsa. Nainen, jonka kohtalo jäi arvoitukseksi.
Berliinissä asuva dokumenttiohjaaja Salome Virta ottaa yhteyttä suomalaiseen taidekeräilijään, jonka arvelee omistavan Albert Edelfeltin taulun Nainen parvekkeella. Nuoren dokumentaristin ja iäkkään taiteenrakastajan välille kehkeytyy vilkas kirjeenvaihto, sillä molemmilla on hyvin henkilökohtainen side tauluun. Dokumenttiprojektia edistääkseen Salome Virta matkustaa Pariisiin mutta saakin huomata, että ranskalaiseen Edelfelt-tutkijaan ja taulun taustoihin liittyy lukemattomia arvoituksia. Pian alkaa tapahtua outoja, vaarallisia asioita.
Pariisi keväällä 1884. Kaupungissa asuva kuuluisa suomalaismaalari Albert Edelfelt työstää maalausta, mutta hänen ajatuksensa ovat muualla, sillä äiti ja muu perhe ovat painostaneet häntä luopumaan elämänkumppanistaan ja mallistaan Virginiestä.
Nainen parvekkeella on henkeäsalpaava rikosromaani, joka yhdistelee kohtalon oikkuja ja ikävöi saavuttamatonta. Se pyrkii pääsemään menneisyyden salaverhon taakse, Pariisiin, kaupunkiin jonka valo paljastaa ja kätkee. Kuuluisa taulu saa pauloihinsa monet ihmiset, ja osalle heistä taulu saattaa olla elämää tärkeämpi."


Annan pisteet 7 kymmenestä sujuvan kulun takia, asiallisuudesta, tiedosta ja luettavuudesta. Miinukset tulevat lopusta ja olisin kaivannut enemmän dekkaria,  rikosromaania, jännitystä, jos kirjaa rikosromaaniksi  mainostetaan. Olihan siellä sitä, mutta minun makuuni ei tarpeeksi.

Kannattaa kuitenkin lukea ja tämä on sanut hyviä arvioita. Ehkä voisivat yhdessä tehdä jatkon sen lopun perusteella..


Kuva otettu Bazar kustannuksen sivulta, kuten takakannen tekstikin. Oma hankinta.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Valkoisen maan haamu

Mikä iski tajuntaani, heräsin hikisenä ja pelokkaana. Mikä sai mieleni sekaisin unessani. Se oli minulle niin totta. Elin sitä joka solullani.  Untani. Vai oliko se sittenkään unta.

Kuljin sanattomana yön viimeisiä hetkiä. Tummuus kietoutui ympärilleni kuin ahdistava kiristävä vyö ylensyönnin jälkeen. Olin tukehtua itseeni ja ahneuteeni.

En nähnyt jalkojani, en tuntenut käsiäni, äänet kuulin. Ne kuiskivat minulle samoja sanoja, niitä joita en halunnut kuulla koskaan enää. Ne sanat jäivät suuhuni kitkeriksi paloiksi, kurkunpäähän möykyksi. En saanut ilmaa.

Miksi juuri tänään? Miksi näin vuoden alussa koen tulleeni matkani loppumetreille, miksi? Onko tämä kaikki kuin unta. Matka jota en saisi kokea? Onko minulle rakennettu estoja olla iloinen. Onko kehoni kääritty muoviin jo odottamaan mätänemistä. En ole iloinen, en ole elossa. Pääni sisällä toimii vain kaiku. Sekään ei vastaa, eikä törmäile kantaviin rakenteisiin. Olen olematta.

Pelottaa nähdä etteivät jalkani kanna enää paikalliseen. En raahaudu kavereitteni iloksi kantakuppilaan huikkaa kerjäämään tärisevin käsin. En tärise enää ollenkaan. Olen kuiva laho mänty. Ruma näky talvisella kadulla. Joulukin jo meni, sekään ei anna iloa kantaa punaista nenää, ei enää.

Joulu ei ollut kotoinen. Se ei tuonut sitä iloa jota odotin. Se ahdisti minut nurkkaan ja satutti herkkää sieluani. Se vei hartaan miehen mukanaan nestemäiseen olotilaan josta on nyt vaikea nousta ylös.  Todella vaikeaa!

Katselen itseäni peilistä. Mitä pitäisi tehdä jotta muuttuisin, olisin se komea sälli kuten nuorena, tai edes silloin kerran. Nähdä unia menneestä joka ei palaa.

Anna minulle voimaa kantaa itseni huomiseen.

Toivoo Leo, runoilijoista suurin.


Valkoisen maan haamu

kantaa rikkinäistä viittaa
juopuu sanojen sopasta, kitkerin kyynelin
paljastamatta sisintään
hän on eloton
turvaton hylkiö
omassa rikkinäisessä maailmassaan

lohdutuksen tuo
ne useat samankaltaiset
joita rotat ruokkivat

lumeen jäi katoavat jalanjäljet

-eh-



Sain tähän välähdyksen eräästä hetkestä monia vuosia sitten, eräs potilaani  kovia kokenut mies,  sanoi minulle kerran..että "vain rotat jäävät.".  se teki pahaa ja yhä vieläkin sen muistan. Hän oli sodan kauhut kokenut.